Kuokkavieras

MERTSI

In memmoriam

Vanha ukko, pikku pojan mielestä, ja pikku pojan paras kaveri aina kun maailma ahdisti. Mertsi oli hyvä kuuntelija kun sanaakaan sanomatta istuimme mökin laveripenkillä sokerikorppua mutustellen. Puhuimme paljon, hengen sanoja ikään kuin niissä hetkissä olisimme olleet jossain toisessa ulottuvuudessa. Ehkä se oli hän jolta opin hiljaisuuden taiteen, itseni tyhjiin huudettuani. Siksi kaiketi osasin myöhemmässä elämässäni aistia hiljaisuuden lähes missä tahansa, se on kuin suojakilpi jonka voin aina nostaa eteen jos maailman huuto on liikaa.

Kaipaan häntä tänäänkin, vaikka siitä ajasta on jo kulunut yli puolen sataa vuotta. Kauan sitten näin unen missä hän tuli suolammen rantaan, laittoi rummun halki lyötynä, kantoa vasten. Mertsi meni suolampeen, käveli sinne ja katosi. Eräs shamaanituttavani sanoi minun saaneen kutsun! Mertsi välitti sen hyvästellessään minut siinä unessa ja uskon että hän lähtiessän maailmasta ”alisen” kautta, viitoitti minulle suunnan kuljettavaksi hengen tielläni.

Erään mustan tapahtuman jälkeen menin hänen mökilleen, mutta se oli tyhjillään, kaikki Mertsin tavaratkin olivat poissa. Autio, kovalevyseinäinen pikku tupa, ei enää vanhaa ukkoa. Kuljin ympäriinsä häntä etsien, kunnes maailma unohdutti hänet minulta.

RAUDAN VETTÄ

En tiedä olivatko minuun tunkeutuneet kuokkavieraat kenenkään edesmenneen henkiä, ainakaan suoranaisesti, vaan jonkun/joidenkin tunnekehon energioita jollakin metafyysisellä tasolla. Ne olivat, jollakin tavoin, juuri minuun kohdistuvia, elämässä hoitamatta jääneitä tunteita. Toki myös omat keskeneräiset tunteet, ”sielun haavat” olivat pitämässä ”myllyä” käynnissä.

Tämä on enemmänkin kokoelma ajatuksia, oivalluksia, kuin juonellinen kertomus.

Sieluuni viilletty

veretön haava

ei kättä

neulaa pidellä

Tuulet elämän

laastarin vievät

… joskus on

kuin ois umpeen

arvetta kuronut

Taas vain pieni

mitätön

syksyn viluinen henkäys

ja on auki

kuin uusi

sieluuni viilletty

ois juuri

veretön haava

En voi nimetä mitään erillistä teosta mikä olisi ollut tukemassa sen mallin rakentamisessa mikä on vähitellen kasvanut ulos tästä ympärillä visualisoituvasta maailmankuvasta.

Lähteeksi kirjoittamalleni mainitsen vain yhden lähteen; Tämä elämä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Jos lukija löytää kohtia jotka näyttävät jostain lainatuilta niin saattavat ne niitä tahattomasti olla. Ei voi vältyä samojen sanojen, samanlaisten ilmaisujen käytöltä kun on itseopiskellut ja lukenut aiheesta vuosikymmenten kuluessa lukemattomia kirjoituksia. Aapinen kaiketi olisi se teos mikä pitäisi mainita ensimmäiseksi.

Tunkeutuva energia/kuokkavieras kapseloituu keskushermostoon, eikä sitä voi ”siivota” samalla tavoin kuin omia traumojamme. Se olisi kuin jos yrittäisi haavilla kauhoa vettä. Monet psyykiset ja fyysiset vaivat ovat niiden aiheuttamia, tai niiden pahentamia jo olemassa olevia vaivoja. Ne voivat aiheuttaa ahdistusta, depressiota, addiktioita(tai yllä pitää niitä), vaikuttaa mielialaan ja pahentaa muita oireita. Meissä tallentuu ”ajon aikainen back up” kaikesta kokemastamme, jopa niin että saatamme potea jo parantuneita vaivoja. Jos tunkeutuva energia tavoittaa tämän ”tietokannan” niin olemme lirissä sen kanssa. Minä itse olin vähällä joutua oppositioon omassa ”parlamentissani”.

Näihin tunkeutuviin energioihin lukisin myös nämä:

Psykoanalyytikko Pirko Siltalan artikkelista Kalevassa 23,04,201:

”Hän on huolissaan siitä, että sysäämme usein syrjään traumojamme ja siirrämme niitä tiedostamattamme eteenpäin lapsillemme. Silloin puhutaan taakkasiirtymästä.

Jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä yksilöllisesti tai yhteisöllisesti, ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan, siltala toteaa.

Hän on käsitellelly aihetta viime sysksynä julkaistussa kirjassaan Taakkasiirtymä:

trauman siirto yli sukupolvien. Taakkasiirtymä on alkujaan psykiatri Matti Siiralan kehittämä termi. Nykyään siitä käytetään myös nimitystä ylipolvisuus.

Siltala peräänkuuluttaa yhdessä jakamista ja dialogia ihmisten välille.

Yli suskupolvien siirtyvät traumaattiset kokemukset ovat hyvin yleisiä, siksi yksilöiden, yhteisöjen ja jopa kansakuntien pitäisi pystyä myös ottamaan vastaan ja käsitellä niitä. Ne ovat hyvin yleisiä, mutta niistä puhutaan hirveän vähän.”

Tai sitten niistä kieltäydytään puhumasta, paetaan niitä, ja mielummin ”vaietaan ne kuoliaaksi” ja niin ne sitten siirtyvät.

”Ne ovat elämästä lähteneiden energioita jotka ovat vankina tämän maailman ja ”tuonpuoleisen välillä. Ehkäpä sellainen voisi olla vaikkapa oma aikaisempi elämämme joka haluaa taas elämään ja joka siksi kamppailee päästäkseen yhteyteen keskushermostomme kanssa. Kuokkavieraat tarttuvat johonkin chakraan ja saatuaan näin otteen meistä, niistä on tullut loisia. Ne ovat todellisia energiaa imeviä henkimaailman vamppyyrejä.

Tunkeutujat janoavat elämää ja pyrkivät miehittämään koko kehomme. Niiden läsnäolon voi havaita vaikkapa, niin kuin minä kun katsoin peilikuvaani niin se saattoi alkaa vääristyä, ikäänkuin joku toinen pyrkisi kuvaan sijastani. Ilmeisesti se jonka energia oli minuun tunkeutuneena. Joskus saattoi aurani, peilikuvassa mennä niin mustaksi että minä katosin näkyvistä. Joskus niin saattoi käydä kun vain seisoin jossain hetken paikallani, ympärilläni aivan kuin maasta nousten, kohosi sameaa usvaa, silloin niiden energia ilmeisesti oli aurassani.

Eivät ne kuitenkaan aina olleet niin hallitsevia, joskus ne katosivat lähes kokonaan. Sellainen aika oli hankittuani koiran ja erityisesti kun koira oli vielä pentu. Pennun energiat olivat hyvin vahvat, niin vahvat että kun istuin aamuhämärässä hangella se sylissäni, niin ympärillämme oli kaunis indigo valo. Se valo lähti meidän auroistamme, jotka koiran pennun energia sai sillä tavoin hehkumaan.

Joskus kun kävelin yksinäni hämärässä metsässä, alkoi aurani loistaa ja laajeta ja leiskua ympärilläni ikään kuin suunnattomina perhosen siipinä.

Saatoin ja saatan edelleen nähdä vaikkapa puiden aurat, jotka sopivassa valaistuksessa hohtavat hentoa utuista valoa..

Sellaisista hetkistä en halunnut pois.

Ne siirtyvät chakrasta chakraan ja virtaavat keskushermoston lävitse. Ne asettuvat johonkin tiettyyn chakraan josta ne saavat ravintonsa. Tunkeutunut energia on usein niin vahva että vaikuttaa kuin sillä olisi oma persoonallisuus, ja siksi saatamme luulla että se on jokin olento.

Kun ihminen joka on henkisesti avoin ja joutunut henkisesti alttiiksi, niin on hän maalina parasiitien kaltaisille tunkeutuville energioille. Nämä ruumiittomat oliot imeytyvät henkisesti varomattomia kohti kuin yököt valoa kohti. Keskusteluterapia ei tällaisissa tapauksista auta, sen tiedän omasta kokemuksesta. Tunkeutuvat energiat kykenevät ajattelemaan ja siksi ne oppivat terapiat nopeasti ja ryhtyvät pitämään ”pirun kuria” terapiatilanteissa. Kun ne on saatu ulos terapia saattaa toimia paremmin. Kun lähestyin klinikkaa missä oli määrä tavata terapeutti, niin energiat lopettivat kaiken riehumisen ja olivat niin kiltisti että ne ihan unohti, niin ne olivat myötä.

Kaikilla energioilla on alitajunta niin kuin meillä tässä tietoisuudessa elävillä, aivan pohjalta ja primitiivisimmistä lähtien. Sen takia voi tuntua siltä kuin niillä olisi inhimillinen persoonallisuus. Kun parantaja asettuu niiden asemaan, niin hän voi tuntea vihan, kateuden, tms. joka tulee niistä ihmisistä jotka ovat keskittäneet ajatuksensa ko. ihmiseen. Niiltä puuttuu elävän energia, ne ovat omien egojensa absurdeja, ja joskus hyvin brutaaleja karikatyyrejä.

Tunkeutujan energialla ei ole omaa valaisevaa energiakenttää (auraa), siksi se palautuu osaksi kaikkeuden energioita vapautuessaan fyysisestä olennosta.

Tunkeuruvat energiat, kuokkavieraat ovat tavallisempia kuin me haluaisimme ajatella. Sellainen voi olla lähtöisin omasta aikaisemmasta elämästämme. Kuokkavieras voi myös olla jonkun kuolleen sukulaisen henki, tai se voi olla myös joku jolla on jokin voimakkaami tunnne meitä kohtaan.

Yhtä asiaa ei pidä tehdä jos niistä haluaa päästä eroon; niiden kanssa ei pidä seurustella, ei hyvässä eikä pahassa. Ne eivät piittaa siitä mitä niille, tai niistä puhutaa, pääasia että puhutaan, sillä tavoin ne uskovat olevansa olemassa. Kaiken aikaa niillä on vain yksi tavoite, ottaa isännän taikka emännän paikka pöydässä.

Eräässä raamatun vertauksessa asia kuvataan hyvin, jotenkin näin:

Pahahenki havaitsi huoneen siivotuksi ja asettui taloksi, kutsuen ”kahdeksan” ystäväänsä.

Ainakin minun tapauksessani kävi suurinpiirtein niin.

En puutu siihen miten toimivat he jotka kuokkavieraita pätevästi pois ajavat, kerron tässä vain omista kokemuksistani, eivätkä ne välttämättä ole yleispäteviä. Minulla ei ole minkään laista tieteellistä pätevyyttä itselläni, vaan olen perehtynyt aiheeseen löytääkseni avun itselleni. Avun ja keinon ajaa omat kuokkavieraani ulos.

Aloin oireilla sellaisia vaivoja mitä minulla ei ollut, mutta jotka vahvasti viittasivat joihinkin edesmenneisiin läheisiin ihmisiin, kuten vanhempiini ja isovanhempiini ja heidän kautta aikaisempiin sukupolviin. Se tarkoittaa että kuokkavieraat toivat mukanaan omat taakkansa, traumoineen, demoneineen, jne..

Tullessaan ne olivat(minun tapauksessani) hyvin vahvasti sitä mitä olivat olleet eläessään, mutta kun ne eivät saaneet tahtoaan lävitse, niin ne alkoivat riehua ja tekivät kaikkensa ottaakseen elämäni haltuunsa. Mitä kauemmin ne riehuivat minussa, sitä absurdimmaksi, brutaalimmaksi karikatyyriksi kerran eläneestä omasta itsestään ne muuttuivat. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä että ne ovat ”tunneälyn” metafyysiä ajattelevia energioita. Ne eivät pysty luovaan, uutta oivaltavaan loogiseen ajatteluun, vaan ovat kuin tallenne heidän jo menneistä elämistään. Subjektiivinen käsitykseni on että ne ovat tunteita ja ajatuksia jotka jo heidän eläessään olivat kohdistuneet juuri siihen olentoon tai asiaan johon ne kuoltuaan takertuivat. Uskon olevan mahdollista että ne jollakin tavoin kykenivät ”linkittämään” energiaansa useille eri tahoille samanaikaisesti, sen mukaan mitä, ja millaisia tuntemuksia niillä oli eri olentoja kohtaan.

Se oli kuin sarjakuvan, rainan kuvasarja, otos menneestä elämästä. Kaikki mitä se oli, mitä se ymmärsi millään tavoin, oli noissa sarjan kuvissa, eikä mikään muu ollut mahdollista.

En tiedä onko dementtia fyysinen, vai psyykkinen vaiva, vaiko molempia, mutta tuntui vahvasti aivan kuin dementia olisi pimentänyt siltä/niiltä koko myöhemmän ajan ja se/ne eli sitä aikaa kun minä olin pikkupoika.

Se vaihtoi roolia nopeammin kuin kykenin vaihtamaan sukkia, ollen hetken äitini henki ja seuraavassa hetkessä jo isäni, vaari, taikka isovaari. Muut edesmenneet läheiset se ”kulutti loppuun” jo alkumetreillä.

En tiedä milloin se ensimmäinen asettui ”huoneeseen”, mutta pitkin elämäni taivalta tuli toistuvasti käsittämättömiä kompurointeja, ja juuri aina kun asiat olivat luistaa ja asioissa jotka minä osasin ja olisi pitänyt kyetä hallitsemaan.

Tämän kirjoittamisen toivon vapauttavan minuun tunkeutuneita energioita, energioita jotka elämistään lähdettyään ovat kadottaneet tiensä täältä tuon puoleiseen. He ovat voineet kuolla väkivaltaisesti, onnettomuudessa, tai sairaalassa narkoosissa ollessaan, huumeiden yliannokseen, taikka esim. ollessaan koomassa, niin etteivät ole ymmärtäneet kuolleensa. He ovat jääneet vangigsi painajaiseen mistä eivät voi herätä. He eivät tiedä , tai ymmärrä, taikka hyväksy olevansa kuolleita, ja tulevat luoksemme lohtua hakemaan. Me otamme heidät, pahaa aavitamatta, vastaan omiin energiohimme ihan niin kuin otimme heidät vastaan kun he elävinä tulivat luoksemme. Heidän ei tarvitse olla tullessaan pahoissa aikomuksissa, mutta kun heidän energiansa absorboituvat omiimme, syntyy kaaos.

”Orfeus, manalan matkallaan sai kehoituksen olla kääntymättä avunpyytäjien puoleen. Hänen niin tehdessään ne vetäisisivät hänetkin ”allikkoon”.(Oman vapaa tulkinta)”

Nimesin minuun tukeutuneen energian ”ajattelevaksi energiaksi”, ja sillä oli vasen ja oikea puoli niin kuin meillä on vasen ja oikea tunne- ja ”järki”keho. Tuntui kuitenkin siltä että ”murkkuenergiat” olivat minun tapauksessani hallitsevina vasemmalla puolella, kun taas harmoonisemmat olivat oikealla. Vasemman puolen enrgiat olivat myös agressiivisempia ja suoraan väkivaltaisempia.

Jotenkin sai vaikutelman niin kuin ne olisivat edustaneet niitä minuun kohdistuneita toiveita, vaatimuksia, ja tunteita jotka eivät olleet toteutuneet heidän tahtonsa mukaan.

Femiinin energian tahto oli sen mielestä ”sanomattakin” selvää; oli kyse uskosta, ei jumalasta vaan uskosta. Ihmisen pitää uskoa, pitää kuulua kirkkoon, koska niin on aina ollut. Uskossa pitää olla ja kirkkoon pitää kuulua, se oli sen asia. Uskoa ensin sanaan ja vasta sitten jumalaan.

Maskuliinin energian tahto meni jotenkinohitse, se ilmoitti että minun elettyäni (sen mielestä) niin huonon elämän että sillä oli se oikeus minulta ottaa. Silti se kadehti elämääni, koska olin elänyt sen tavalla jollainen se olisi halunnut omnakin elämänsä olleen. Sitä tuntui jotenkin kaduttavan, sen omasta mielestä, pieleen mennyt elämänsä. Tuli mieleen eräs tv-juttu missä palopäälikön tullessa palopaikalle oli palo jo sammutettu, joten palopäälikkö valeli raunioille kannun bensiiniä ja tokaisi; Väärin sammutettu, otetaampa uudestaan. ….

Tunkeutuja teki kaikkensa saadakseen aistini hallintaansa ja koska sen mielestä en saanut juosta se aiheutti minulle niin hirveitä kipuja ja kouristuksia, että oli pakko jatkaa kävellen. Olin valmistautunut hyvin Oslossa juostavalle maastomaratonille ja kaiken olisi pitänyt olla kunnossa kun hyvin lämmitelleenä päästiin matkaan. Mutta, vain muutaman kilometrin jälkeen alkoivat jalat särkeä niin että hyvärytminen juoksu muuttui laahustamiseksi ja välillä kävelyksi. Kivulle en silloin keksinyt mitään muuta järjellistä/järjetöntä selitystä kuin että kaikista huolellisista valmistautumisista huolimatta olin jotenkin laiminlyönyt jonkin asian harjoittelussa. Silloin ei kuokkavieraan riehunta vielä ollut niin avointa että olisin sen osannut ottaa huommioon. Se pilasi juoksuni, ei siksi ettei olisi pitänyt urheilusta, vaan koska halusi kaiken tapahtuva sen ehdoilla.

Tästä eteen päin fiktiivistä ”poikkitiedettä”

Tetoinen, fyyssinen matka aliseen, ja koiran kohtaaminen.

Lähdin aamukävelylle ja ajattelin tekeväni, siinä kävellessäni shamanistisen matkan aliseen. Kulkiessani kuvittelin että kaikki kohtaamani elävät olennot, ihmiset, koirat jne. olivat alisen olentoja. Polun varren puut henkiä joille piti kumartaa ja oisoittaa kunnioitusta niin että sain luvan kulkea edelleen. Matkan loppun jo lähestyessä vastaan tuli kaksi ihmisen kaltaista olentoa koiran oloisen kera. Koiranoloinen tutuki minut tarkkaan, erityisesti vasemman puolen ja alkoi haukkua, ei vihaisesti, vaan ikäänkuin sanoakseen että siinä sivullani oli jokin toinen ja että sille piti olla vihainen. Sama on tapahtunut aikaisemminkin, oma koirani alkoi myös joskus rähistä jollekkin, vasemmalla puolellani ja erään sukulaisen ”laivakoira” oli sille jollekin hyvin vihainen, ei minulle vaan sille vasemmalla sivullani.

Tällä kertaa otin koiran komennon vakavasti ja kotiin tultuani päätin kokeilla erästä poikkishamanistista keinoa sen jonkin irti saamiseksi. Otin hiustenkuivaajan, käynnistin ja käänsin puhalluksen minusta pois päin, niin että puhaltimen peräpuoli oli kehoni vasenta puolta vasten ja kuljetin sitä ylös ja alas, nilkasta päälaelle ja tunsin että se toimi. Ilmeisesti, sähkölaitteen toimiessa muodostuva sähkömagneettinen kenttä oli se mikä veti sitä jotakin metafyysistä puoleensa. Tuskin se lähti kerralla kaikki, mutta väheni kuitenkin radikaalisti.

Tästä seurasi että se energiasta mikä oli tunkeutuneena poskionteloon aktivoitui ja sa aikaan hirvittävän poltteen ontelossa ja sieraimessa niin että melkein aivastin sisuskalut pellolle. Otin kiireesti tietokoneen virtajohdon ja laitoin sieraimeen niin syvälle kuin uskalsin ilman että olisin saanut sähköiskua. Jännite söi riehujan voiman nopeasti.

On muitakin keinoja provosoida kuokkavieraan energioita, kuten esim. hiiripelotin silloin kun energia aiheuttaa keskushermoston kautta niin kovan kivun että on lähes mahdoton liikuttaa sitä ruumiin osaa minkä kuokkavieras on onnistunut provosoimaan.

Se pelasi roolipeliä virtuaalisessa minä-todellisuudessa. Se kehitti ja täydensi vähitellen kuvitteellista, virtuaalista mallia minusta. Itsensä se oli siinä mallissa asettanut tilalleni ja laitteli oman elämänsä palikoita mallin rakenteisiin. Vähitellen, se alkoi asettua tilalleni, ja lopulta uskoen olevansa minä Martti Einari. Uskoi niin vahvasti ettei ymmärtänyt mitä minä tässä tein. Se teki kaikkensa asettuakseen tilalleni ja kulutti kaiken sen elämän energian mitä sillä oli minuun tunkeutuessaan. Menettäessään elämänenergian, se menetti myös identiteettinsä, niin että se kuihtui olemattomiin niin kuin tämä lause ….

Mikäkö sitä ajoi? Oletan että kuoleman pelko, hysteerinen kuoleman pelko. Se oli paennut elämästään sellaisen pelon vallassa, ettei voinut ymmärtää olevansa kuollut.

Ihan varmasti tarinani, myös edellä kerrottu, muuttuu sitä mukaa mitä pidemmälle tässä asiassa etenen ….

mutta tämä tässä vaiheessa

ME (=MarttiEinari)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

47 − 38 =